Extra-arctinen retkikunta Hangossa ja Kemiönsaarella

Ystävyys, ilo ja yhteiset onnistumiset.


 "Minun nimi on Mikel and Raul. Olemme espanjalainen.

 Nämä sanat kirjoittivat puhelimeeni Mikel, Espanjasta kotoisin oleva reissaaja. Se miten tähän päädyttiin vaatii tarinan, joka alkaa lauantai aamusta Hyvinkäältä. 

Kävimme ennen kalareissulle lähtöä Hyvinkään Pajakadun VPK:lla Päivä paloasemalla tapahtumassa. Pienet "tulevat" palomiehet ja tyttäreni kaverinsa kanssa tutustuivat paloautoihin sekä harjoittelivat miten rasvapalon saisi tuevallisesti sammutettua sammutuspeitteellä. 

Tärkeä taito jos tarvitsee popparikattila sammuttaa

Täältä matka jatkui Rajamäelle, jossa neuletapahtuma tyhjensi vaimon tilin ja vaihdossa tuli kasa toinen toistaan upeampia villalankoja ja jotkut tru pro hypersuper kilkutuspuikot, pitäähän ammattilaisella olla kunnon vehkeet. 

Tapahtuman ajan me äijäporukka oltiin leikkipuistossa leikkimässä merirosvoleikkejä. 

Ruokaa hesestä nassuun ja Hyvinkään ABC:lle kahville, jonne sovittiin tapaaminen retkikuntaan liittyvien Hennan ja Ilan kanssa. 

Pariskunta saapui, romut autosta toiseen, pusu vaimolle ja matka kohti hankoa pääsi alkamaan. 

Tavoite oli olla neljältä Hangossa ja Viking Motellilla. Matkalla soitettiin Teemulle ja Jerelle ja saimme kuulla, että aikataulutus vaikuttaisi täydelliseltä. Molemmilla retkikunnilla kohteeseen matkaa noin 120 km, eli reilu tunti. Fongausmajapaikkana 5/5!

Me saavuimme vähän ennen neljää ja Teemun wolkkari kaarsi motellin pihaan viisi yli. Oli hienoa nähdä parivaljakko pitkästä aikaa ja se lämpö joka saapuu heidän mukana hetkeen. 

Motellin emäntä toivotti tervetulleeksi ja näytti huoneemme jonka jälkeen vedimme suunnittelupalaverin aulassa. 

Tuuli on pahin vastustajamme sekä kylmä ilma. Lähes yksitoista metriä sekunnissa puhaltava kylmä marraskuinen viima ei paljoa houkuttanut, mutta lupaus on pidettävä. 

Toisensa koukuttaneet Henna ja Ila jäivät koukkuun

Ensimmäinen ranta oli pikainen testi. Mainingit painoivat suoraan tähän rantaan ja pohjassa oleva hieno hiekka pöllysi pohjassa. Vaihto seuraavalle rannalle toiselle puolelle niemeä. 

Auton valot heijastuivat lähes tyynestä merenpinnasta antaen uskoa kampeloiden löytymiselle. Rannassa oli meidän lisäksi parkissa punainen pakettiauto. 

Kahluukamat jalassa, vesi-ikkuna kädessä antauduin merelle. Edellinen yhtä kylmä kahluureissu oli vuonna 2018 kun joulukuun viimeisinä päivinä tuli käytyä Pekka Tuurin ja Petri Ristolan kanssa Padvassa kampeloita jahtaamassa. 

Samalla kun vesi saavutti nilkan yläpuolen, johon housujen sisällä olevien fleecesukkien korkeus päättyi, tunsin kuinka kylmyys valtasi kehon joka kolkan. Lopulta hieman syvemmälle mentäessä, kylmyys katosi ja sitä vaan nautti ikkunasta avautuvasta hiekkapohjasta. 

Lopulta löysin ensimmäiset kalatkin. 

Kolmipiikki, hietatokko ja siloneula muttei kampeloita. Rannalle oli saapunut myös Jere maastopyörätuolillaan isänsä työntämänä. 

"Kampela!"

Pidin kalan valokeilassa ja katsoin, kuinka pyörätuoli lähestyi ja upposi samalla syvemmälle veteen. Jere pääsi pitkällä lirkillä tarjoamaan syöttiä kalalle, mutta kun ei ole syöntihaluja lähti kala pois. 

Syötti ei kelvannut tälle illan suurimmalle löydetylle yksilölle. Kuva: @neitinuuskamuikkunen

Ensimmäistä kertaa kunnolla lirkkimista kokeilevat Henna ja Ila saapuivat myös kampeloita etsimään ja ei aikaakaan, kun Ila löysi hieman syvemmältä pykälää isomman yksilön. 

Sama käyttäytyminen jatkui tämän yksilön kohdalla ja Ilakin luovutti kalan suhteen. Näytöksi napattiin kala haavilla kuvattavaksi. 

Kun on tahtoa, on kaikki mahdollista.

Takaa kuului huuto; 

"Kampela on tässä, ihan mun pyörätuolin vieressä. Tuokaa lirkki", huusi Jere! 

Valitettavasti sama homma, ei mitään mielenkiintoa syöttiä kohtaan. 

Olimme koko porukalla polven syvyydessä vedessä jallittamassa Jerelle kampelaa. Pieni lätyskä makasi pohjassa ja muutaman syötin tarjoamisen jälkeen lähti uimaan liian syvälle. Maastopyörätuoli oli jo lähes penkkiä myöten vedessä ja syvemmälle ei päästy. Tämä kampela oli menetetty. 

Uusi tarina - upea kohtaaminen



Raul, Ila, minä, Teemu ja Mikel

Ihmettelimme rannassa näkyvää kahta valokeilaa ja rannalla seisovaa miestä. Hän oli ihmeissään ja kysyikin englanniksi; 

"What a hell you are doing?

Yritin sönköttää muutamalla sanalla, että yritämme kalastaa mahdollisimman monta eri kalalajia ja jos haluat voin näyttää haavissani olevaa siloneulaa. 

Ihmettely vain kasvoi, kunnes mies kertoi; 

"Do you have a cabel, we car batterybis dead." 

 Ok, vastasin ja kerroin, että voin soittaa kaverilleni, joka asuu Hangossa, että olisiko hänellä kaapeleita. 

Päätimme yrittää pakua työntämällä käyntiin. Ila hyppäsi rattiin ja me muut työnsimme välillä edestä ja välillä takaa saaden sen lopulta käännettyä loivan ylämäen suuntaisesti. 

Tavoite oli työntää ylämäkeen niin pitkälle kun saisimme, ja sen jälkeen laskea sekä työntää alamäkeen. 

 Uskokaa tai älkää, mutta tämä onnistui. 

Paku käynnistyi ja saimme juhlat aikaiseksi näiden espanjalaisten kanssa. Otimme hetkestä muistoksi ryhmäkuvan ja pyysin heistä toista kirjoittamaan nimet puhelimeeni. 

"Minun nimi on Mikel and Raul. Olemme espanjalainen." 

Uskomaton kohtaaminen. Lähdimme seuraavalle uimarannalle ja jälleen saimme todeta kampelaa yhteistyökyvyttömiksi. Henna pääsi tarjoamaan kahdelle yksilölle, jotka löydettiin, mutta kun ei niin ei. 

Kyllä maistui

Yksi jos toinenkin ranta käytiin kahlaamassa, jonka jälkeen todettiin Teemun kanssa: Pitsat Kotipitsasta ja kohti motellia. Viimeisimmät pari rantaa Jere istui lämpimässä autossa.´, turha oli poikaa jäädyttää kylmässä viimassa.

Pitsa maistui ja keskustelu myös. Lämpö palasi kehoon hiljalleen ja parasta lääkettä sitä vastaan oli Teemun keittämä glöki. 

Lähtiessä huoneestamme Teemu oli säätänyt patterit täysille ja tähän lämpöön oli ihana nukahtaa. 

Leipää, lempeä ja lämpöö - Jäätyneitä matoja 

Reissuplaanissa oli, että Hangon jälkeen ennen kotiin lähtöä olisi tavoitteena härkäsimppu. 

Perniön ABC:ltä kahvit ja energiajuomaa ennen Kemiönsaareen ajoa. 

Upea kotka lensi tienvarren suuntaisen metsän yläpuolella ja kinastelimme autossa, oliko kyseessä nuori merikotka tai jopa maakotka. Soitimme vielä kinastelumme päätteeksi toiseen autoon Teemulle ja kysyimme hänen mielipidettänsä. Päätyimme yhteisäänin 5-0 lopputulokseen; nuorikuivanmaanmerimaakotka, joka on erittäin harvinainen ja jonka elinalueena on nimenomaan Kemiönsaari.

Vielä ennen rantaa näimme toisen haukan, mikä lie liitelijä. Todennäköisesti hiirihaukka.

Lopulta saavuimme rannalle, Jere pakattiin maastopyörätuoliin ja otimme suunnan kohti niemennokkaa. Sormet jäässä siikavirityksien teko ei ole kivaa touhua.

Jos olisi hieman ajatellut, olisi madot voinut ottaa yöksi sisälle eikä jättää niitä autoon. Tunnetusti kun atopurkissa on kosteutta ja jos ulkona pakkasta on lopputulos… yksi iso möykky ja ”hieman” ”kohmeisia” matoja.

Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen, koska madot sai koukutettua ja vesi olisi lämpimämpää, joka sulattaisi madot.

Pitkät heitot siivittivät puntit kohti syvyyttä, ja lopulta viisi vapaa oli rannassa pyynnissä. Alkoi piinaava odotus, madot odottivat sulamista nuotion äärellä.

”Ila, käys kurkkaa matoja!” 
Huusin rannalta, kun näin, kuinka liekit nousivat nuotiosta kohti matopurkkeja. Lopputulos…

Suli ne, ihan kirjaimellisesti.

Me muut tutisimme kylmyyttä, mutta Jerellä oli lämpöpussin uumenissa hyvä olla. Välillä punaiset posket välähtivät pussukan sisältä ja tutuksi tullut hymy siinä samalla.

Teemu tarjosi makkarat grillattavaksi ja minulla oli mukana äitini leipomia pullia, jotka hieman lämmitettynä maistui hyviltä.

Täyttä iloa ja energiaa. Kuva: @neitinuuskamuikkunen


Tarkistelimme säännöllisesti pyynnissä olevia virveleitä ja Teemun mennessä rantaan vavan kärki nykäisi; 

"Jere tänne, nyt nopeasti täällä on kala!" 

Maastopyörätuoli kiiti halki rannan ja lopulta keularengas kopsahti kallionkoloon parkkiin.

 ”Kelaa Jere sä, mä pidän vavasta kiinni”, totesin pojalle.

 Kammenkierros kerralla kala läheni ja lopulta nousi rantakalliota pitkin käteeni.

 "Jesh!"

 "Kyllä, on se! Mitä sanotte siitä!"

Huusi vieressä Jeren isä Teemu.

Elämänpiste ja lajipiste nro 45 Jerelle. Kuva: @neitinuuskamuikkunen

Hetken ikuistamisen jälkeen Teemu vei Jeren auton lämpöön odottamaan kotiinlähtöä. Juttelimme Jeren viemisen jälkeen hetken Teemun kanssa kahden pojasta ja hänen liikuntarajoitteisuudesta, jätän itse keskustelun pois, mutta haluan tämän kohdan kertoa;

 Teemu kertoi sanoneensa nämä sanat aikoinaan Jerelle ja kertoi tämän nyt minulle;

” Rakas poikani, antaisin koska tahansa sinulle jalkani, jos voisin.”

Tätä voi jokainen meistä miettiä miten upea isä ja ihminen Teemu on.

Tähän loppuun pieni kiitos muistoesineen teosta Anne Jouhtiselle. Annoin hänelle käytettäväksi taiteeseen piikkimonnit jotka Ahti, Markus ja Timi saivat meidän monninonkireissullamme. Näistä monneista yhden ranka komeilee nyt taulussa jonka Anne teki pyynnöstäni Jerelle. 

Yksinkertainen on kaunista. Piikkimonnin valkaistu ranta, tehnyt Anne Jouhtinen.

Taulu on muisto Jerelle hänen ennätysvuodesta sekä meidän ensimmäisestä yhteisestä kalareissustamme muutama vuosi takaperin jonka yhtenä onnistumisena oli piikkimonnin saaminen.

Life is fun. No Limits. Kaikki blogipostaukset joissa Jere on mukana löydät tästä.



Lähetä kommentti

0 Kommentit